Eurotrip

Eurooppa on maanosa joka on läheisyydestään huolimatta tai juuri siksi jäänyt itseltäni suurilta osin koluamatta. Jopa perinteinen reissailijariitti interrail on jäänyt minulta väliin. On siis aika korjata tilanne! 

Kesäsuunnitelmissani on ollut lähteä vierailemaan Suomeen tapaamaan ystäviä ja perhettä (syömään salmiakkia ja karjalanpiirakoita) ja samaan aikaan, kun olen hionut omia kesälomasuunnitelmiani, on maata pitkin matkailu ollut erityisen kovassa huudossa. Maata pitkin matkailu + väliin jäänyt interrail muodostuivat täten mielessäni sulosointuiseksi matkaksi Madridista aina Suomeen saakka. Sen sijaan, että Bogotasta Madridiin saapuessani vaihtaisin toiselle lennolle Suomeen, voinkin matkustaa junilla, busseilla ja lautoilla pitkin poikin Eurooppaa, säästäen ympäristöä ja haalien kokemuksia. Aikamoinen win-win tilanne! 

Reitin suunnittelun aloitin ensimmäisenä google mapsissa ja kovan tutkimisen "maata pitkin matkustavat" facebook-ryhmässä. Matkareittini onkin muun muassa sieltä saamieni vinkkien perusteella kerennyt muuttumaan jo useaan otteeseen. Vihdoin kuitenkin päädyin nykyiseen ja mielestäni kaikin puolin onnistuneimpaan vaihtoehtoon. Minulla on aikaa vain noin kuukausi ja tämän reitin kautta kerkeän nähdä monta paikkaa ilman, että joutuisin vaihtamaan kaupunkia joka päivä. Näin ollen voin saada kivan katsauksen joka reitin maahan, mutta katseltavaa jää vielä toiseenkin kertaan. Alunperin halusin mennä Unkarin, Puolan ja Baltian kautta, mutta koin sen Saksa+Tanska+Ruotsi-komboa vaivalloisemmaksi ja hitaammaksi. Se reissu jääköön ensi kertaan!

Suunniteltu matkareitti

Alunperin ajattelin hioa tarkat suunnitelmat matkalleni, sillä olin lukenut kauhutarinoita kohonneista hinnoista ja junien ja majoituspaikkojen täyttymisestä erityisesti, kun itselläni ei ole interrail-lippua. En hankkinut lippua sillä käsittääkseni se tulee postiin, ja tänne posti kestää n. 3-4 kuukautta Suomesta, jos saapuu ollenkaan (laskut kyllä saapuu, sen jälkeen kun eräpäivä on mennyt). Lisäksi laskeskelin suurpiirteisiä lippuhintoja eri kulkuvälineillä, jolloin interrail-lippu ei tulisi itselleni myöskään rahallisesti kannattavaksi. Varsinkaan, kun ilmeisesti välillä paikkalippuista joutuu silti maksamaan ekstraa.

Lähden siis matkaan ilman lippuja ja varauksia. Varauksia hostelleihin tai kulkuvälineisiin olisi ollut hankala tehdä, sillä lennän stand-by lipuilla enkä näin ollen ole varma minä päivänä pääsen lähtemään täältä. Lisäksi kauhuskenaariona olisi missata jonkun päivän kulkuväline jolloin koko suunnitelma kaatuisi kuin dominopakka ja joutuisin maksamaan majoituksista ja kulkuvälineistä toistamiseen. Toki tämä tapa antaa myös vapauden nauttia paikoista ja mennä fiiliksen mukaan. Toivotaan, että se vapaus ei tarkoita juna-asemalla nukkumista. Matkustin vailla varauksia ja suurempia suunnitelmiä läpi Väli-Amerikan, mutta saa nähdä miten taktiikka toimii Euroopan kesässä. Enää muutama päivä lähtöön!

P.S. Vastaanotan mielelläni kaikenmaailman vinkkejä niin Euroopassa reissailuun kuin eri kohteisiinkin!

Muikku - lasten kuvaamisen eettisyydestä matkaillessa

Kävelet pitkin Turun katuja. Vitsit, että on eksoottista, katso nyt tuotakin kadunlakaisijaa. Niin eurooppalaista! Lähestyt riemuissaan leikkiviä lapsia. Voi kuinka söpöjä, päätät ottaa heistä kuvan. Leikin tohinassa muodostuneet mutatahrat kuvastavat hyvin paikallista vaatimatonta elämää. Tämä on sitä aitoa Turkua. Muikku! Palat halusta jakaa kuvan somessa. Kirjoitat kuvatekstiin, kuinka turkulaiset lapset olivat köyhiä, mutta onnellisia.

Kuulostaako tutulta? Luultavasti ei. Jos sen sijaan vaihdamme tarinaan Turun sijaan jonkin kaupungin Afrikan, Aasian tai Latinalaisen Amerikan maista alkaa tarina kuulostamaan yhtäkkisen realistiselta katsaukselta monen reissailijan päivään. Näin ollen kadulta löytyneiden tuntemattomien lasten kuvaaminen alkaakin vaikuttamaan eksotisoinnilta. Usein ihmettelen, miksi koemme olevamme oikeutettuja kuvaamaan etelämpien maiden lapsia kuin heidän kehonsa olisivat omaisuuttamme ja he esineellistettävä turistikohde monen joukossa, samalla kun Suomessa keskustellaan siitä, saako edes oman lapsen kuvia jakaa sosiaalisessa mediassa.

Saih Norway 

Kyseisenlaisissa kuvissa ja niiden jakamisessa on usein monenlaisia ongelmia. Yksi niistä on tietynlaisen stereotyyppisen kuvaston välittäminen. Onkin tärkeää miettiä, että mitkä ovat aidot tarkoitusperät kuvan ottamiselle ja jakamiselle. Vahvistetaanko vai haastetaanko niillä stereotypioita?  Tieto esimerkiksi köyhyydestä ja muusta negatiivisesta välittyy jo traditionaalisen median kautta luoden lähes yksipuolista kuvaa eri maista. Tietoisuuden lisäämiseen ei siis tarvita enää jokaisen Maija-Matkailijan kuvia ihmisistä kurjissa oloissa (journalismi on kuvienkin osalta ihan oma tarinansa). Samaan aikaan ihmisten kuvien jakaminen positiivisella viestillä on sekin usein stereotypioihin nojautuvaa, kuten "köyhä, mutta onnellinen" esimerkissä, joissa ne toiset köyhät inspiroivat esimerkillään ja hymyllään. 

Paikallista elämää voi tuoda esille jotenkin muutenkin, kuin objektifioimalla ihmisiä. Vaihtoehtoina ei ole vain ottaa sama tarkkaan hiottu selfie saman turistikohteen edessä kuin muutkin, tai käyttää paikallisia ihmisiä arki-askareissaan lavasteina. Kuvata voi vaikka erilaisia maisemia, kaupunkien arkkitehtuuria tai erilaisia tapahtumia. Jo niistä saa varmasti kattavan kuvan kohteesta. Typeriä stereotypioita vaikkapa Afrikan maista voi haastaa esimerkiksi kuvaamalla Nairobin pilvenpiirtäjiä ja urbaania kaupunkielämää. Ei ole tarvetta etsimällä etsiä niitä savimajoja, naisia kantamus päänsä päällä tai resuisia lapsia kärpänen poskella esitelläkseen "aitoa Afrikkaa". Aito Afrikka on moninaisuudessaan kaikkea maan ja taivaan väliltä eikä sitä tulisi typistää tylsiksi stereotypioiksi.

Lisäksi on toki syytä miettiä suostumusta. Törkeintä on ottaa kuva jostakin henkilöstä ilman heidän lupaansa. Lapsen kohdalla kuitenkin voi jopa lupaa kysyttäessä miettiä, kuinka syvää on luvanantajan ymmärrys siitä mihin tarkoituksiin kuva voi päätyä ja kuinka kauaskantoisesti. Aikuisen kohdalla on myös hyvä pohtia, että onko luvan antaminen todella täysin vapaaehtoista. Voiko luvan antaja kokea painetta esimerkiksi miellyttää turistia syystä tai toisesta. Tämän vuoksi olen itse päättänyt olla kuvaamatta lapsia täysin. 

ChildSafe Movement 

Maailmalla ollessa riittää kuvattavaa ja vaikka hymyileviä lapsia voi toki ihailla on väärin kohdella heitä objekteina tai keinona kerätä sometykkäyksiä reissuilleen. Tärkein ohjenuorani onkin, että joka kerta kun matkaillessa näet söpön lapsen, jonka kuvan haluat ottaa ja jakaa, mieti ensin ottaisitko saman kuvan tuntemattomasta Turkulaisesta valkoisesta lapsesta. Jos niin tekisit, mieti myös mitä seuraamuksia siitä sinulle olisi. Kaikilla lapsilla on oikeus yksityisyyteen kaikissa maailman maissa – myös niissä köyhemmissä, ja sinulla velvollisuus miettiä tekojesi eettisyyttä myös Suomen ulkopuolella.

P.S. Olen myös itse ottanut ja jakanut kuvia lapsista somessa aikoinaan. Kaikki me teemme virheitä. Itseään ei tarvitse siis täysin soimata, mutta pääasia on, että virheistään oppii. 

P.P.S. Sori Turkulaiset, Tampere representing! 

Elämää Bogotassa

Eloani Kolumbian pääkaupungissa Bogotassa on nyt vierähtänyt vasta puolisen vuotta. Saavuin tänne mieheni töiden perässä ja jo tänne muuttaessa ajatuksena oli täällä olon väliaikaisuus pysyvän kodin sijaan. Mitä enemmän aikaa vierähtää, sitä varmemmaksi tuo väliaikaisuus muuttuu. Olen tosi kova tutkimaan ja selvittelemään asioita etukäteen ja näin ollen olin luonut ennakkokäsitykseni Bogotasta  ennen kuin olin astunut jalallakaan koko kaupunkiin. Näiden tietojen perusteella olin etukäteen huolestunut siitä, miten pärjäisin harmaassa korkeuksissa sijaitsevassa suurkaupungissa, jossa sää häilyisi hailuna kuukaudesta toiseen.

On kuitenkin tarpeen ensimmäiseksi pohjustaa kokemustani sen verran, että moni elämästä elämää tekevä asia on puuttunut täällä oleskelustani ja vaikuttanee siten hyvin subjektiiviseen kokemukseeni.  Olen tehnyt etätöitä, joten töiden tai opintojen kautta saatava kontakti tähän kaupunkiin ja maahan on jäänyt uupumaan täysin. Lisäksi olen itse ollut monien vuosien opiskelu- ja työrupeaman jälkeen loman tarpeessa ja keskittynyt täällä töiden ja puolison lisäksi itseeni. Olen ottanut rennosti ja käyttänyt hurjasti aikaa kaikkien uusien ja vanhojen harrastusten löytämiseen yrittäen hahmottaa uudelleen, että mitä tykkään tehdä kaikella sillä vapaa-ajalla, joka ei enää menekään opintoihin liittyiin toimintoihin. Tämä on ehkä jonkinlainen kiertotie myös sille toteamukselle, että en ole panostanut täällä esimerkiksi uusien kavereiden hankkimiseen. Kaverisuhteiden luomista on luultavasti hidastanut lisäksi se tieto, että täällä olomme on väliaikaista. Joitakin suomalaisia tuttuja olen onneksi saanut, mutta siihen se on lähinnä jäänyt. Ainoa paikallinen vakituisesti tapaamani ihminen onkin espanjan opettajani. Jos olisin heittänyt ihmissuhdeverkot vesille, olisi kokemukseni täältä mahdollisesti hyvin erilainen, sillä ihmissuhteet usein tekevät paikasta erityisen.

Ennen tänne muuttoa muodostamani kuva viileänharmaasta suurkaupungista on kuitenkin se osa kokemustani, joka on muodostunut ongelmalliseksi. Olen havahtunut siihen, että nautin mieluummin lämmöstä ja vastavuoroisesti kärsin pakkasesta, kuin elelen päivästä toiseen keskinkertaisessa säässä. Toki täälläkin aurinko välillä paistaa ja silloin on ihan mukavaa, mutta kyllä sitä silti kaipaa Suomen ääripään säätiloja ja neljää vuodenaikaa (ellei läpivuoden trooppisia lämpötiloja ole tarjolla). Lisäksi olen tullut siihen lopputulokseen, että paikkani on jossakin mukavan keskikokoisessa ja helposti lähestyttävässä kaupungissa suurkaupungin sijaan. Täällä sisämaassa olen ikävöinyt eniten luontoa – veden ja metsien läheisyyttä. Parhaatkaan puistot eivät korvaa luonnon rauhaa, eivätkä puhdasta ilmaa. Ilmanlaatu täällä vaihtelee, mutta useinkaan se ei ole kovin hyvä. Lopetin tupakoinnin monen vuoden jälkeen noin puolitoistavuotta sitten ja kaikenlaiset hengityselinten vaivat katosivat nopeasti. Täällä ollessa ne ovat palanneet ja limaa saa rykiä keuhkoista päivästä toiseen. Samalla kun itse pelkään keuhkojeni puolesta raataa mieheni töissä hurjia päiviä. Työn ja levon suhde on kaukana harmonisesta. Lääkärillä käydessä emme ole varmoja onko hurjat reseptilistat, lisäkokeet ja tapaamiset kirjoitettu todella terveyttämme ajatellen vai rahan perässä.

Olemme kuitenkin myös onnekkaita saatuamme kokea elämää tässä kaupungissa. Asumme hurjan kauniissa kodissa kulttuurin keskellä historiallisessa keskustassa. Turistit vaeltelevat kaduilla, jotka vievät kotiimme. Näkymät osoittavat niin vanhan kaupungin kattojen ylle kuin kauniin vehreille vuorille. Hedelmät ovat aina sesongissa ja kaupungista on löytynyt monia uusia ruokatuttavuuksia. Täällä luovuus on kukkinut ihan eri tavalla kuin koto-Suomessa ja maaginen realismi tuntunut enemmän kuin kirjagenreltä. Espanjan opinnot ja paikallistuntemus ovat siirtyneet harppauksin eteenpäin taxikuskien kanssa vietettyjen juttutuokioiden seurassa. Me kaksi olemme saaneet keskittyä suhteeseen ja toisiimme kaupungissa, jossa meillä on vain toisemme.

Elämä on ollut täällä hyvää ja huonoa niin kuin kaikkialla, sillä yhtä täydellistä paikkaa ei ole. Mitä useammassa maassa asuu sitä vaikeammalta tuntuu ajatus siitä, että löytäisi sen yhden ja ainoan kotinsa jostakin. Jotakin jää aina ikävöimään oli missä vaan. Tämän ajan tärkein tarkoitus onkin ehkä ollut osoittaa se, mitä asioita itse elämässä eniten arvostaa.  Niiden asioiden pohjalta aika Bogotassa on ollut meille ihana kokemus, mutta ei pysyvä koti.

P.S. Pitää myös muistaa, että Kolumbia on valtava ja monipuolinen maa ja Bogota vain yksi osa sitä. Yksi Bogotan parhaita puolia onkin pääsy Kolumbian muihin, järjettömän upeisiin paikkoihin.

Opas Tayronan Kansallispuistoon

Jopas aikaa vierähti viime postauksesta. Tällä kertaa pääsin vihdoin reissutarinoiden pariin, kun kirjoittelin yhdestä tämänhetkisen kotimaani Kolumbian suosituimmasta kohteesta, eli Tayronan Kansallispuistosta.

Kolumbia on täynnä toinen toistaan ihanampia matkakohteita kauniista kaupungeista luonnonhelmaan. Vehreää viidakkoa ja kauniita rantoja löytyy Tayronan kansallispuistosta joka on laaja suojeltu alue Kolumbian pohjois-osissa. Tayronassa voi niin vaellella kuin majoittua ja itse pääsinkin viettämään siellä ihanat kolme yötä.

Vierailin Tayronassa ensi kerran vuonna 2016 päiväretkellä ystäväni kanssa, jolloin myös ratsastin suoraan puiston suosituimmalle rannalle Cabo San Juaniin. Tällä kertaa halusin paremman tuntuman puistoon, joten suunnitelmani oli kävellä mahdollisimman paljon, uida eri rannoilla ja majoittua ensimmäistä kertaa riippumatossa. Olin suunnitellut matkani niin, että vietin Tayrona-reissua edeltävän ja seuraavan päivän hostellissa suht lähellä Tayronan pääsisäänkäyntiä El Zainoa. Majoituin hostellissa nimeltä El Viajero joka sijaitsee Buritacassa. Täältä pääsi helposti noin 20 minuutissa bussilla sisäänkäynnille, mutta hostelli itsessään oli myös mukava. Siellä sain lisäksi säilytettyä suuremman rinkkani, ottaen mukaani vain pienemmän ja kevyemmän repun.

Tärkeintä on pakata mukaan passi, joka tarkistetaan sisäänkäynnillä, mutta itse pakkasin lisäksi tavalliseen koulureppuun mukaani alusvaatteet ja sukat, yöhousut ja yöpaidan, flipflopit, uima-asun, pari t-paitaa ja parit shortsit. Kävelyyn käytin perus Niken juoksukenkiä. Jos nyt saisin päättää, olisin ottanut mukaan myös lämpimän pitkähihaisen paidan, sillä yöllä oli tosi kylmä! Lisäksi mukanani oli ohut pyyhe, ohut peitto, hyttyssuihke, aurinkorasva, lippis, aurinkolasit, korvatulpat, unimaski, e-lukija, puhelimen varapatteri, taskulamppu, kamera ja pienet pullot hygieniatarvikkeita. Tärkeää oli kantaa mukana myös riittävästi käteistä, sillä puistosta sitä ei ole enää saatavilla eikä edes puiston sisäänkäynniltä. Käteistä kannattaakin nostaa Santa Martasta, joka on lähin suuri kaupunki ja josta suurin osa varmaan puistoon ja lähialueille saapuu.

Santa Martasta pääsee alueelle helposti ja halvalla bussilla noin tunnissa, mutta suosittelen silti majoittumista ainakin edeltävänä yönä jossakin alueen majoitusvaihtoehdoista. Myös veneellä ilmeisesti pääsee puistoon, mutta olen lukenut kaikkialta matkan olevan todella epämiellyttävä ja äärettömän pomppuinen. Puistoon on myös toinen sisäänpääsy pidemmän matkan päässä, nimeltään Calabazo entrance. Vaihtoehtoja siis löytyy reittien pituuksien, puistoon saapumisen ja siellä liikkumisenkin välillä, kun valita voi kävelyn tai ratsastamisen.

El Zainon pääsisäänkäynniltä Cabo San Juaniin kävely kestää noin pari tuntia ilman pysähdyksiä. Ensimmäiselle ravintolalle ja majoitusalueelle Arrecifeen matka kestää noin tunnin ja ensimmäiselle uitavalle rannalle noin puolitoista tuntia. Pääsisäänkäynnillä kannattaa olla mahdollisimman aikaisin, puisto nimittäin aukeaa kello kahdeksan ja sisään haluaa moni muukin. Itse olin ostanut lipun etukäteen, sillä puistoon on kävijärajoitus ja välillä liput voivat loppua sisäänkäynnin lipunmyynnistä. Näin myös välttyy jonottamiselta. Lipun voi ostaa sivulta http://parquetayrona.com.co/ valiten ’Taquilla Zayno’ alueeksi. Lippu maksaa noin 55 000 Kolumbian pesoa (COP), eli noin 15 euroa. Sisäänkäynniltä on vielä muutama kilometri itse kävelyreittien alkuun. Tämä reitti on tylsää tietä ja voimiaan kannattaa säästää itse reiteille. Pikkubussit kulkevat väliä nopeasti ja usein 3000 COP hintaan.

Majoitusta puistoon ei voi etukäteen varata vaan se varataan samana päivänä sisäänkäynnin infosta. Itse saavuin paikalle vasta yhdeksän jälkeen ja riippumattopaikat Cabo San Juanin ikoniselta kiveltä kivoilla näkymillä olivat jo varattu. Tämä ei itseäni haitannut, sillä olinkin halunnut paikan maan tasalta kylmän tuulen vuoksi. Myös nämä paikat loppuivat pian, eli paikalla tosiaan kannattaa olla ajoissa! Jos kuitenkin saapuu paikalle myöhemmin voi Arreficen rannan vierestä löytyä vielä paikkoja. Alueella on myös ilmeisesti joitakin hotelleja, mutta niistä en ole kovin hyvin perillä. Yö Cabo San Juanissa riippumatossa maksaa noin 40 000 COP eli noin 11 euroa. Itse varasin infosta vain yhden yön, sillä se oli alkuperäinen suunnitelmani. Myöhemmin tosin halusin yöpyä kaksi yötä lisää, joten ostin lisäyöt suoraan leirintäalueelta joka aamu. Sisäänpääsylippuni oli vain yhdeksi yöksi, enkä vieläkään ole varma olinko puistossa kaksi lisäyötä pummilla vai oliko yhdellä sisäänpääsyllä ihan ok yöpyä pidempään.

Sisäänkäynnillä on monia pikku ravintoloita, josta voi ostaa syötävää, juotavaa, laukkuja ja muita asusteita, hygieniatarvikkeita tai vaikka snorkkelivälineitä. Valikoimat tosin eivät ole kovin laajat eikä ostostarpeita kannata jättää tänne asti. Samoin puiston sisällä on muutama eri ravintola, pari pienempää kioskia ja leipomo Bere, josta saa hyviä täytettyjä suolaisia ja makeita leipiä sekä tuoretta appelsiinimehua. Tarjontaa näytti kuitenkin olevan vaihtelevasti, joten ei kannata hermostua, jos ei suklaaleipää löydykään juuri sinun käynnilläsi. Cabo San Juanin ravintola tarjosi aterioita aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Ei mitään Gourmet-ruokaa, mutta sai sillä vatsan täyteen. Myös Cabo San Juanin rannalla myytiin leivonnaisia, mutta niiden syönnin jälkeen oma vatsani meni ensi kertaa hieman sekaisin. 

Hinnat sisäänkäynnillä ja varsinkin puistossa ovat korkeat – myös juomavedelle. Sitä voikin jaksaessaan tuoda mukanaan halvemmalla useamman litran pullossa. Samoin ruuat ovat suht kalliita ja menut aika rajattuja, joten eväitäkin voi jaksaessaan tuoda mukana. Itse halusin raahata mahdollisimman vähän tavaraa mukanani, joten päädyin mieluummin syömään ja juomaan paikan päällä ja maksamaan vähän enemmän. Mukana kannattaa kuitenkin tuoda vähintään parin litran vesipullo, että selviää puistossa vaeltelusta nesteytettynä, ravintoloita tai edes juomatarjontaa ei ole tarjolla joka askeleella vaan odottamaan voi joutua pitkäänkin.

Omia alkoholijuomia alueelle ei saa viedä ja laukut saatetaan tutkia sisäänkäynnillä. Itselläni on paikallinen liittymä, mutta netti ei alueella toiminut lainkaan. Kannattaa siis ladata esimerkiksi lippu puhelimeen valmiiksi. Leirintäalueella on vessat ja suihkut. Wc-paperi on tosin päivisin maksullista. Suihkut ovat auki vain aamuisin ja iltaisin veden säästämisen vuoksi. Cabo San Juanissa on myös pieni kioski mistä saa naposteltavan ja juomien lisäksi esimerkiksi vessapaperia ja joitakin hygeniatarvikkeita tai esimerkiksi särkylääkkeitä. Sieltä saa myös 10 000 COP hinnalla lukon kaappiin, jossa voi säilyttää tavaroitaan, ellei ole tuonut lukkoa mukanaan. Päivittäisbudjetti majoituksineen, syömisineen (aamupala, lounas ja illallinen) ja juomisineen kohoaa helposti yli 100 000 COP:iin eli n. 30 euroon. Majoitus oli tosiaan n. 40 000, aamupala n. 15 000, lounas n. 25 000, päivällinen 25 000, tuoremehut 6000 ja vesipullo 5000. Lisäksi alueelta voi ostaa naposteltavaa, olutta ja limsaa, jotka toki nostavat päivittäistä budjettia.

Parasta tekemistä alueella on eri kävelyreittien koluaminen ja uiminen. Puistossa on monta rantaa, mutta niistä uintivarmoja on vain kaksi – Cabo San Juanin ranta ja La Piscina jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä toisistaan. Näillä rannoilla on mukavaa polskia, mutta muilla kuten esimerkiksi Arreficen rannalla virtaukset ovat niin suuria, että niillä on hukkunut satoja ihmisiä. Varovaisuus oikeasti kannattaa!

Tayronan kansallispuisto on ihana paikka, jossa voi nauttia luonnon rauhasta ja monimuotoisuudesta. On kuitenkin erityisen tärkeää huomata, että tämä alue on alkuperäiskansojen pyhää aluetta ja ansaitsee myös sen vuoksi erityistä kunnioitusta. Alueella voikin nähdä valkoisiin asuihin pukeutuneita paikallisia kävelemässä tai myymässä esimerkiksi kookosvettä tai koruja. Alkuvuodesta tammikuun ja helmikuun tienoilla Tayronan kansallispuisto on kokonaan kiinni noin kuukauden alkuperäiskansojen pyynnöstä. Tänä aikana luonto saa hengähtää ja alueen alkuperäiset asukkaat saavat rauhoittua luonnon ja pyhien rituaaliensa äärellä.

Maailma, ohoi!

Ohoi, blogini nimi on muuttunut! Vaikka tarina edellisen nimen takana olikin tärkeä eikä blogini sisältö ole muuttumassa, koin nimen hieman pitkänä ja hankalana suomenkieliselle blogilleni. Ajattelin myös, että nimeä olisi hyvä vaihtaa nyt, kun lukijakunta ei ole vielä kovin suuri. Nykyisin blogi on siis nimeltään 'Maailma, ohoi!' ja kuvastaa rakkauttani mereen ja huuteluitani maailmalle aiheesta kuin aiheesta.

Halusin palata tämänpäiväiseen postaukseen alunperin myöhemmin, tehtyäni ensin muutaman neutraalin reissupostauksen, mutta koska vaalit lähestyvät on aika kortilla ja postaan jo nyt. 

Kuten monet muut, olen viime aikoina huolestunut ympäristön tilasta. Tämän vuoksi haluan lukea asiasta, haluan jakaa muille tietoa asiasta ja olen iloinen, että asian ympärillä on globaalia kohinaa. Samaan aikaan toimin kuitenkin ympäristölle haitallisesti. En ole missään nimessä täydellinen monessakaan aspektissa ja toimintani on luultavasti vain pahentunut muutettuani Kolumbiaan: tuotamme täällä aivan liikaa muoviroskaa, sillä moni asia on pakattu muoviin, kierrätys on vaikeaa, sillä kaikki viedään kuitenkin samaan paikkaan, ja Suomessa helpot lihan sijaan valittavat vegaanit vaihtoehdot loistaa täällä poissaolollaan. Nämä ovat kuitenkin asioita, joiden parissa kehityn jatkuvasti ja joiden eteen olen jatkuvasti tehnyt muutoksia. Pahinta onkin tämänhetkisten tietojen mukaan lentämiseni.

Tämä onkin itselleni suurin haaste, sillä RAKASTAN matkustamista. En rakasta sitä vain siksi, että pääsen arkea pakoon kaukolomalle vaan siksi, että se on tuonut mukanaan lähes kaiken, mitä elämässäni rakastan. Matkustamisen vuoksi olen löytänyt itseni, urani ja aviomieheni. Sen vuoksi olen oppinut maailmasta, ihmisistä ja ympäristöstä, sekä alkanut välittämään niistä. Matkustamisen kautta olen omaksunut sen mikä ei koulusta, kirjoista tai elokuvista tarttunut päähäni. Saanut sen omakohtaisen kosketuksen oppimaani, joka on saanut minut välittämään asiasta enemmän kuin uutiset, joiden surullisina toistuviin tarinoihin turtuu. Itse menemällä ovat silmäni avautuneet ihmisyydelle stereotypioiden tai yksipuolisen mediakuvan takana.

Olen kuullut sanonnan ”saaduista eduista on vaikea luopua” ja omalla kohdallani se on täysin totta. Tuntuisi vaikealta päästää irti jostakin, joka on tehnyt minusta minut. Löysin matkustamisen vasta hieman myöhemmällä iällä ja sitä on rajoittanut läpi näiden vuosien niin aika, raha kuin mahdollisuudetkin. Samaan aikaan se on tuonut elämääni niin sanoinkuvaamattoman paljon, etten tiedä mitä tekisin ja missä olisin ilman sitä. Toisaalta se on juuri matkustaminen, jonka kautta olen nähnyt ympäristömme tilan ja ymmärtänyt ilmastonmuutoksen vaikutukset tähän maailmaan ja meihin kaikkiin, mutta erityisesti haavoittuvimpiin yhteisöihimme. Juuri matkailun kautta on myös luontosuhteeni vihdoin vahvistunut jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä luonnon lailla kukoistavaan rakkauteen ja sitä kautta tuskaan ja tietoisuuteen ihmisten luonnolle aiheuttamasta pahasta.

Omalla kohdallani ainoa ratkaisu on pyrkiä toimimaan paremmin. En koe pystyväni luopumaan matkustamisesta täysin. En siksi, että asun kaukana läheisistäni enkä halua eroon heistä. En myöskään siksi, että matkustamisesta on kasvanut niin tärkeä osa kaikkea sitä mitä olen ja rakastan. Suunnitelmanani onkin jatkaa matkailua, mutta:

• Pyrkiä lisäämään maata pitkin matkailua ja vähentämään erityisesti turhaa lentelyä 
• Panostaa pitkiin opettavaisiin reissuihin lyhyiden hupimatkojen sijaan – toisin sanoen kerätä kokemuksia ennemmin kuin käytyjä maita
• Olla ottamatta paineita nähdä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti ja sen sijaan nauttia laadusta määrän sijaan
• Ottaa selvää ympäristöystävällisistä tai vastaavasti ympäristölle vahingollisista tavoista olla, elää ja kuluttaa matkakohteessani

Toivon, että jokainen meistä herää tähän maailman tilaan ja tekee parhaansa sen hyvinvoinnin eteen. Koen, että tässä tilanteissa tärkeämpää on jokaisen tehdä edes jotakin, kuin suurimman osan olla tekemättä mitään. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että teen parhaani muuttaakseni tapojani ympäristölle suotuisammaksi ja samaan aikaan pyrin joka päivä parantamaan parastani. Toivon myös, ettei taistelu ilmastonmuutosta vastaan jää vain yksittäisten epätäydellisten ihmisten valintojen ja parhaansa tekemisen varaan, vaan toteutuu myös muuttamalla isompia rakenteita. Sen voi yksittäinen ihminen tehdä parhaiten esimerkiksi äänestämällä tulevissa vaaleissa! #Ilmastovaalit

Reissurakkautta

Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Maailmasta ei löydy montaa ihmisyyttä vavisuttelevampaa asiaa, kuin rakkaus. Välillä tuntuukin, että joka tarinan sivujuonteena joku aina rakastuu. Niin kävi myös tässä tarinassa.

Kuten viime kirjoituksessa kerroin olin sooloreissulla matkalla Meksikosta Kolumbiaan Väli-Amerikan kautta. Olin pienten vaikeuksien kautta päässyt hyvään mielentilaan ja valmis valloittamaan maailmaa oman elämäni sankarittarena, yksin. Usein kun sitä jotakin oikein päättää, tapahtuu kuitenkin päinvastaista.

Ollessani vielä matkani alkupuolella Meksikossa sain kaveriltani yhteystiedot hänen El Salvadorilaiselle tutulleen, jotta voisin kysellä vinkkejä matkan varrelle. Kuten kerrottua suunnittelin matkaani päivä kerrallaan, mutta jostakin syystä päätin ottaa yhteyttä tähän herraan nimeltä Jose jo monta kuukautta ennen, kuin olin saapumassa El Salvadoriin. Aluksi kyselin matkavinkkejä kuten asiaan kuului, mutta Jose ei ollut kovin vakuuttava lähettiläs maalleen. Vakuuttavaa oli sen sijaan hänen yltiöpäinen ystävällisyytensä ja sarkastinen sanailumme, joka otti heti tuulta alleen.

Matkavinkit jäivät pian unholaan, kun keskustelumme aaltoili laidasta toiseen. Päivät, viikot ja kuukaudet vierivät samalla, kun itse jatkoin matkaani pitkin Meksikoa lähemmäs ja lähemmäs El Salvadoria. Ihastusta oli ilmassa, mutta pessimistisenä suomalaisena en kuitenkaan halunnut tehdä asiasta vielä numeroa. Siitä huolimatta kerroin toki kavereilleni, että jos tämä Jose nyt sattuisi olemaan yhtä ihana kasvotusten kuin puhelimessa olisi se ehkä mentävä naimisiin sen kanssa joku päivä. Ei paineita.

Ajan kuluessa ja keskustelun virratessa päädyimme lopulta siihen, että treffaisimme ennen kuin olisin edes saapunut El Salvadoriin. Päätimme, että tapaisimme jo Guatemalassa Atitlan järvellä ja vuokrasimme viikonlopuksi airbnb:n venematkan päästä muusta asutuksesta. Huomautettakoon, että emme tässä vaiheessa olleet tosiaan tavanneet, puhuneet tai edes videochattailleet, vaan olimme hoitaneet kaiken kommunikaation kirjoittaen. Käytimme kaiken energian pohtiessamme, kuinka meillä mahdollisesti klikkaisi tuon viikonlopun aikana, mutta unohdimme pohtia mahdollisuutta tulla murhatuksi ja heivatuksi järven pohjaan toisen toimesta. En siis ihan satasella suosittele kyseistä treffimuotoa tinder matchien kanssa, meitä sentään huojensi yksi luottoa lisäävä yhteinen ystävä.

Treffipäivä koitti lopulta ja olin täysin hermoromahduksen partaalla jännityksen vuoksi. Kädet hikosivat ja kävelin ympyrää hostellissani, kunnes Jose ilmoitti olevansa majapaikkani ulkopuolella. Astuin ulos ja mittailimme toisiamme, kunnes jännitys pian suli, ja vierellä oli se tuttu tyyppi, johon olin tutustunut jo kuukausien ajan. Se tyyppi, jonka huumori oli ärsyttävän lähellä omaa ja joka työskenteli ison yrityksen toimistossa kauluspaita päällä, mutta oli varustettu lievän anarkistisella sielulla. Hän, kenen mitä kultaisin luonne pilkahteli ruskean parran ja tuikkivien silmien takaa. 

Suuntasimme viikonlopun viettoon, kuluttaen aikaamme syöden, juoden ja retkeillen, sekä saaden viimeisen silauksen sille tunteelle, että jotakin erityistä oli tapahtumassa. Olimme molemmat yhtä kliseisen onnellisia ja keksimme kohtaamiselle sanankin: serendipity. Sitä voisi kuvata onnekkaana sattumana löytää jotakin mahtavaa, jota ei ole osannut edes etsiä. Kliseistä tai ei, me koimme löytäneemme sielunkumppanit, vähän niin kuin ne kaksi jykevänä toisensa vierellä seisovaa tulivuorta järven toiselle puolen. 

Villassa Jose kokkaili meille palanutta paahtoleipää ja levähtäneitä uppomunia Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin duetoidessa taustalla. Terrassilla istuimme sylikkäin katselemassa kun sade ropisi yhdelle maailman kauneimmaksi tituleeratulle järvelle. Siellä rauha saapui maailmanpäälle tai ainakin meidän sydämiimme ja se on juurikin rauha mikä on vienyt meitä eteenpäin ja auttanut jaksamaan läpi suhteen mikä on vietetty suurilta osin fyysisesti erossa.

Tämä kaikki tapahtui muutama vuosi sitten, mutta spoiler alert: tarinalla on onnellinen loppu. Etävuosien jälkeen päädyimme viettämään ilon ja rakkauden täytteisiä häitä Espanjassa ja lopulta myös asuttamaan tätä yhteistä kotia Kolumbiassa.

Aion tehdä vielä erikseen postauksia etäsuhteessa elämisestä, häistä ulkomailla ja muutosta Kolumbiaan. Nyt on kuitenkin aika jättää menneet hetkeksi sikseen ja kirjoittaa myös nykyhetkestä. Seuraavaksi siis tiedossa reissupostauksia ja muita aatoksia maailman tolasta.

Katsaus menneeseen

Vaikka suurin osa lukijakunnastani onkin varmasti tuttujani ja perillä liikkeistäni, ajattelin että olisi hyvä saattaa pikakelauksella myös muut ajan tasalle siihen mitä tapahtui kahdeksan vuotta sitten olleen Kenian matkani ja tämän hetken välissä. 

Kuten viimeksi kävi ilmi oli matkakuume istutettu minuun pysyvästi Kenian reissulla. Niin tosin oli myös opiskelukuume, joka tarkoitti sitä, että koko nämä kahdeksan vuotta olen opiskellut lähes täysipäiväisesti. Se on luonnollisesti asettanut rajoitteensa matkusteluuni niin ajan kuin rahan puolesta. Ensimmäisen harjoitteluni jälkeen kylläkin hoksasin omaan makuuni parhaan tavan kansainvälistyä – kansainväliset harjoittelut. Sillä tavalla voi lähteä maailmalle useaksi kuukaudeksi, saada kosketusta paikalliseen arkielämään työharjoittelun kautta ja lisäksi hyötyä niin rahallisesta kuin logistisestakin tuesta opinahjoltaan. Kansainvälisiä työharjoitteluita hyödyntämällä pääsin itse asumaan vielä toistamiseenkin Keniassa sekä myöhemmin El Salvadorissa. Lisäksi olen hankkinut kansainvälisiä kokemuksia opiskelemalla maisteriopintoni ulkomailla, viettäen kaksi vuotta naapurimaassamme Ruotsissa opiskellen sosiaalityön ja ihmisoikeuksien maisteriohjelmassa. Näitä sekä edellisten opintojeni oppeja haluankin heijastella myös matkailuun ja erityisesti kansainvälistymiseen, joka ei aina ole täysin ongelmatonta. 

Pidempien ulkomailla oleskeluiden lisäksi olen toki matkustellut jonkin verran myös Euroopan eri maissa, mutta matkaillessani laitan pääasiassa laadun määrän edelle ja matkustan mieluummin hitaasti ja varmasti kuin juosten kohteesta toiseen minuuttiaikataulun mukaan. Itselleni olen asettanut tavoitteeksi nähdä 30 maata ennen kuin täytän 30, mutta jos ei se toteudu vaivaa sillä päätäni. En halua tehdä matkustamisesta suorittamista, eikä se ympäriinsä lentelykään vain numeroiden kasvattamisen vuoksi ole kovin ympäristöystävällistä tai järkevää. Välillä Instagramin pyörteissä saattaa tuntua siltä, ettei ole nähnyt mitään verrattuna niihin reissailijoihin, joilla on vaikka yli sata maata käytynä. Silloin pitää muistaa, että tämä on oma matkani ja tallailen sitä itselle sopivaan tyyliin. Monella ei ole tahdosta riippumatta mahdollisuutta matkustaa lainkaan asuinmaansa ulkopuolelle, joten pitää myös muistaa olla kiitollinen omista mahdollisuuksistaan.

Etanana matkustelun esimerkki olikin ensimmäinen virallinen reppureissuni, jolle lähdin vuonna 2016. Olin juuri valmistunut silloisista sosionomiopinnoistani ja halusin tauon kaikesta. Jätin siis viihtyisän työpaikkani ja asuntoni Suomessa ja päätin lähteä yksin reppu selässä Latinalaiseen Amerikkaan. Suunnitelmani oli matkata Meksikosta Kolumbiaan, mutta päättää päivän agenda päivä kerrallaan. Matkaa tein hitaasti mutta varmasti kierrellen läpi myös Kuuban ja Väli-Amerikan. Pääkulkuvälineeni toimi bussi ja majapaikkanani hostelli. Meksiko oli maista suosikkini, jossa vietinkin useamman kuukauden. Isossa maassa oli kaikkea kauniista kaupungeista mykistyttävään luontoon, eikä ruuassakaan ollut valittamista. 

Meksikossa reppureissuni alussa vietin niin parhaimpia kuin huonoimpiakin hetkiäni. Nautin kovasti yksinolon vapaudesta mutta matkan alku oli yllättävän rankka. Olen aina viihtynyt omassa seurassani, mutta nyt tunsin olevani todella yksin ajatusteni kanssa. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja tulla vastatusten omien tunteidensa kanssa ja mikäpä parempi paikka tuulettaa tuumiaan kuin killuessa turkoosina hohtavassa merivedessä auringon alla. Vaikeuksien kautta sitä vahvistuu ja matkailu onkin itselleni ensisijassa oppimiskokemus. Tuolla matkalla opin paljon itsestäni ja tärkeimpänä oppina oli se, että vaikka on aina hyvä pyrkiä kehittymään on myös yhtä tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Sen huomaamisella oli parantava vaikutus, ja minulle onkin tarpeellista olla itse se oman elämäni sankari. Jälkikäteen on sitten helppo huomata, kuinka juuri itseään  rakastamalla ja kunnoittamalla osaa vaatia kunnioitusta myös muilta. Se jos jokin luo tilaa onnellisille kohtaamisille myös maailmalla.

Onnellisista kohtaamisista puheenollen alkaa jo täällä olonikin pääsyy lipua mukaan tarinaan. Matkan varrelta löytyi jotakin, joka saattoi minut tänne Kolumbiaan asti, asumaan puulattiaiseen asuntoon vuorten juurelle. Siitä kerron kuitenkin lisää vasta ensi kerralla!