Eurotrip

Eurooppa on maanosa joka on läheisyydestään huolimatta tai juuri siksi jäänyt itseltäni suurilta osin koluamatta. Jopa perinteinen reissailijariitti interrail on jäänyt minulta väliin. On siis aika korjata tilanne! 

Kesäsuunnitelmissani on ollut lähteä vierailemaan Suomeen tapaamaan ystäviä ja perhettä (syömään salmiakkia ja karjalanpiirakoita) ja samaan aikaan, kun olen hionut omia kesälomasuunnitelmiani, on maata pitkin matkailu ollut erityisen kovassa huudossa. Maata pitkin matkailu + väliin jäänyt interrail muodostuivat täten mielessäni sulosointuiseksi matkaksi Madridista aina Suomeen saakka. Sen sijaan, että Bogotasta Madridiin saapuessani vaihtaisin toiselle lennolle Suomeen, voinkin matkustaa junilla, busseilla ja lautoilla pitkin poikin Eurooppaa, säästäen ympäristöä ja haalien kokemuksia. Aikamoinen win-win tilanne! 

Reitin suunnittelun aloitin ensimmäisenä google mapsissa ja kovan tutkimisen "maata pitkin matkustavat" facebook-ryhmässä. Matkareittini onkin muun muassa sieltä saamieni vinkkien perusteella kerennyt muuttumaan jo useaan otteeseen. Vihdoin kuitenkin päädyin nykyiseen ja mielestäni kaikin puolin onnistuneimpaan vaihtoehtoon. Minulla on aikaa vain noin kuukausi ja tämän reitin kautta kerkeän nähdä monta paikkaa ilman, että joutuisin vaihtamaan kaupunkia joka päivä. Näin ollen voin saada kivan katsauksen joka reitin maahan, mutta katseltavaa jää vielä toiseenkin kertaan. Alunperin halusin mennä Unkarin, Puolan ja Baltian kautta, mutta koin sen Saksa+Tanska+Ruotsi-komboa vaivalloisemmaksi ja hitaammaksi. Se reissu jääköön ensi kertaan!

Suunniteltu matkareitti

Alunperin ajattelin hioa tarkat suunnitelmat matkalleni, sillä olin lukenut kauhutarinoita kohonneista hinnoista ja junien ja majoituspaikkojen täyttymisestä erityisesti, kun itselläni ei ole interrail-lippua. En hankkinut lippua sillä käsittääkseni se tulee postiin, ja tänne posti kestää n. 3-4 kuukautta Suomesta, jos saapuu ollenkaan (laskut kyllä saapuu, sen jälkeen kun eräpäivä on mennyt). Lisäksi laskeskelin suurpiirteisiä lippuhintoja eri kulkuvälineillä, jolloin interrail-lippu ei tulisi itselleni myöskään rahallisesti kannattavaksi. Varsinkaan, kun ilmeisesti välillä paikkalippuista joutuu silti maksamaan ekstraa.

Lähden siis matkaan ilman lippuja ja varauksia. Varauksia hostelleihin tai kulkuvälineisiin olisi ollut hankala tehdä, sillä lennän stand-by lipuilla enkä näin ollen ole varma minä päivänä pääsen lähtemään täältä. Lisäksi kauhuskenaariona olisi missata jonkun päivän kulkuväline jolloin koko suunnitelma kaatuisi kuin dominopakka ja joutuisin maksamaan majoituksista ja kulkuvälineistä toistamiseen. Toki tämä tapa antaa myös vapauden nauttia paikoista ja mennä fiiliksen mukaan. Toivotaan, että se vapaus ei tarkoita juna-asemalla nukkumista. Matkustin vailla varauksia ja suurempia suunnitelmiä läpi Väli-Amerikan, mutta saa nähdä miten taktiikka toimii Euroopan kesässä. Enää muutama päivä lähtöön!

P.S. Vastaanotan mielelläni kaikenmaailman vinkkejä niin Euroopassa reissailuun kuin eri kohteisiinkin!

Muikku - lasten kuvaamisen eettisyydestä matkaillessa

Kävelet pitkin Turun katuja. Vitsit, että on eksoottista, katso nyt tuotakin kadunlakaisijaa. Niin eurooppalaista! Lähestyt riemuissaan leikkiviä lapsia. Voi kuinka söpöjä, päätät ottaa heistä kuvan. Leikin tohinassa muodostuneet mutatahrat kuvastavat hyvin paikallista vaatimatonta elämää. Tämä on sitä aitoa Turkua. Muikku! Palat halusta jakaa kuvan somessa. Kirjoitat kuvatekstiin, kuinka turkulaiset lapset olivat köyhiä, mutta onnellisia.

Kuulostaako tutulta? Luultavasti ei. Jos sen sijaan vaihdamme tarinaan Turun sijaan jonkin kaupungin Afrikan, Aasian tai Latinalaisen Amerikan maista alkaa tarina kuulostamaan yhtäkkisen realistiselta katsaukselta monen reissailijan päivään. Näin ollen kadulta löytyneiden tuntemattomien lasten kuvaaminen alkaakin vaikuttamaan eksotisoinnilta. Usein ihmettelen, miksi koemme olevamme oikeutettuja kuvaamaan etelämpien maiden lapsia kuin heidän kehonsa olisivat omaisuuttamme ja he esineellistettävä turistikohde monen joukossa, samalla kun Suomessa keskustellaan siitä, saako edes oman lapsen kuvia jakaa sosiaalisessa mediassa.

Saih Norway 

Kyseisenlaisissa kuvissa ja niiden jakamisessa on usein monenlaisia ongelmia. Yksi niistä on tietynlaisen stereotyyppisen kuvaston välittäminen. Onkin tärkeää miettiä, että mitkä ovat aidot tarkoitusperät kuvan ottamiselle ja jakamiselle. Vahvistetaanko vai haastetaanko niillä stereotypioita?  Tieto esimerkiksi köyhyydestä ja muusta negatiivisesta välittyy jo traditionaalisen median kautta luoden lähes yksipuolista kuvaa eri maista. Tietoisuuden lisäämiseen ei siis tarvita enää jokaisen Maija-Matkailijan kuvia ihmisistä kurjissa oloissa (journalismi on kuvienkin osalta ihan oma tarinansa). Samaan aikaan ihmisten kuvien jakaminen positiivisella viestillä on sekin usein stereotypioihin nojautuvaa, kuten "köyhä, mutta onnellinen" esimerkissä, joissa ne toiset köyhät inspiroivat esimerkillään ja hymyllään. 

Paikallista elämää voi tuoda esille jotenkin muutenkin, kuin objektifioimalla ihmisiä. Vaihtoehtoina ei ole vain ottaa sama tarkkaan hiottu selfie saman turistikohteen edessä kuin muutkin, tai käyttää paikallisia ihmisiä arki-askareissaan lavasteina. Kuvata voi vaikka erilaisia maisemia, kaupunkien arkkitehtuuria tai erilaisia tapahtumia. Jo niistä saa varmasti kattavan kuvan kohteesta. Typeriä stereotypioita vaikkapa Afrikan maista voi haastaa esimerkiksi kuvaamalla Nairobin pilvenpiirtäjiä ja urbaania kaupunkielämää. Ei ole tarvetta etsimällä etsiä niitä savimajoja, naisia kantamus päänsä päällä tai resuisia lapsia kärpänen poskella esitelläkseen "aitoa Afrikkaa". Aito Afrikka on moninaisuudessaan kaikkea maan ja taivaan väliltä eikä sitä tulisi typistää tylsiksi stereotypioiksi.

Lisäksi on toki syytä miettiä suostumusta. Törkeintä on ottaa kuva jostakin henkilöstä ilman heidän lupaansa. Lapsen kohdalla kuitenkin voi jopa lupaa kysyttäessä miettiä, kuinka syvää on luvanantajan ymmärrys siitä mihin tarkoituksiin kuva voi päätyä ja kuinka kauaskantoisesti. Aikuisen kohdalla on myös hyvä pohtia, että onko luvan antaminen todella täysin vapaaehtoista. Voiko luvan antaja kokea painetta esimerkiksi miellyttää turistia syystä tai toisesta. Tämän vuoksi olen itse päättänyt olla kuvaamatta lapsia täysin. 

ChildSafe Movement 

Maailmalla ollessa riittää kuvattavaa ja vaikka hymyileviä lapsia voi toki ihailla on väärin kohdella heitä objekteina tai keinona kerätä sometykkäyksiä reissuilleen. Tärkein ohjenuorani onkin, että joka kerta kun matkaillessa näet söpön lapsen, jonka kuvan haluat ottaa ja jakaa, mieti ensin ottaisitko saman kuvan tuntemattomasta Turkulaisesta valkoisesta lapsesta. Jos niin tekisit, mieti myös mitä seuraamuksia siitä sinulle olisi. Kaikilla lapsilla on oikeus yksityisyyteen kaikissa maailman maissa – myös niissä köyhemmissä, ja sinulla velvollisuus miettiä tekojesi eettisyyttä myös Suomen ulkopuolella.

P.S. Olen myös itse ottanut ja jakanut kuvia lapsista somessa aikoinaan. Kaikki me teemme virheitä. Itseään ei tarvitse siis täysin soimata, mutta pääasia on, että virheistään oppii. 

P.P.S. Sori Turkulaiset, Tampere representing! 

Elämää Bogotassa

Eloani Kolumbian pääkaupungissa Bogotassa on nyt vierähtänyt vasta puolisen vuotta. Saavuin tänne mieheni töiden perässä ja jo tänne muuttaessa ajatuksena oli täällä olon väliaikaisuus pysyvän kodin sijaan. Mitä enemmän aikaa vierähtää, sitä varmemmaksi tuo väliaikaisuus muuttuu. Olen tosi kova tutkimaan ja selvittelemään asioita etukäteen ja näin ollen olin luonut ennakkokäsitykseni Bogotasta  ennen kuin olin astunut jalallakaan koko kaupunkiin. Näiden tietojen perusteella olin etukäteen huolestunut siitä, miten pärjäisin harmaassa korkeuksissa sijaitsevassa suurkaupungissa, jossa sää häilyisi hailuna kuukaudesta toiseen.

On kuitenkin tarpeen ensimmäiseksi pohjustaa kokemustani sen verran, että moni elämästä elämää tekevä asia on puuttunut täällä oleskelustani ja vaikuttanee siten hyvin subjektiiviseen kokemukseeni.  Olen tehnyt etätöitä, joten töiden tai opintojen kautta saatava kontakti tähän kaupunkiin ja maahan on jäänyt uupumaan täysin. Lisäksi olen itse ollut monien vuosien opiskelu- ja työrupeaman jälkeen loman tarpeessa ja keskittynyt täällä töiden ja puolison lisäksi itseeni. Olen ottanut rennosti ja käyttänyt hurjasti aikaa kaikkien uusien ja vanhojen harrastusten löytämiseen yrittäen hahmottaa uudelleen, että mitä tykkään tehdä kaikella sillä vapaa-ajalla, joka ei enää menekään opintoihin liittyiin toimintoihin. Tämä on ehkä jonkinlainen kiertotie myös sille toteamukselle, että en ole panostanut täällä esimerkiksi uusien kavereiden hankkimiseen. Kaverisuhteiden luomista on luultavasti hidastanut lisäksi se tieto, että täällä olomme on väliaikaista. Joitakin suomalaisia tuttuja olen onneksi saanut, mutta siihen se on lähinnä jäänyt. Ainoa paikallinen vakituisesti tapaamani ihminen onkin espanjan opettajani. Jos olisin heittänyt ihmissuhdeverkot vesille, olisi kokemukseni täältä mahdollisesti hyvin erilainen, sillä ihmissuhteet usein tekevät paikasta erityisen.

Ennen tänne muuttoa muodostamani kuva viileänharmaasta suurkaupungista on kuitenkin se osa kokemustani, joka on muodostunut ongelmalliseksi. Olen havahtunut siihen, että nautin mieluummin lämmöstä ja vastavuoroisesti kärsin pakkasesta, kuin elelen päivästä toiseen keskinkertaisessa säässä. Toki täälläkin aurinko välillä paistaa ja silloin on ihan mukavaa, mutta kyllä sitä silti kaipaa Suomen ääripään säätiloja ja neljää vuodenaikaa (ellei läpivuoden trooppisia lämpötiloja ole tarjolla). Lisäksi olen tullut siihen lopputulokseen, että paikkani on jossakin mukavan keskikokoisessa ja helposti lähestyttävässä kaupungissa suurkaupungin sijaan. Täällä sisämaassa olen ikävöinyt eniten luontoa – veden ja metsien läheisyyttä. Parhaatkaan puistot eivät korvaa luonnon rauhaa, eivätkä puhdasta ilmaa. Ilmanlaatu täällä vaihtelee, mutta useinkaan se ei ole kovin hyvä. Lopetin tupakoinnin monen vuoden jälkeen noin puolitoistavuotta sitten ja kaikenlaiset hengityselinten vaivat katosivat nopeasti. Täällä ollessa ne ovat palanneet ja limaa saa rykiä keuhkoista päivästä toiseen. Samalla kun itse pelkään keuhkojeni puolesta raataa mieheni töissä hurjia päiviä. Työn ja levon suhde on kaukana harmonisesta. Lääkärillä käydessä emme ole varmoja onko hurjat reseptilistat, lisäkokeet ja tapaamiset kirjoitettu todella terveyttämme ajatellen vai rahan perässä.

Olemme kuitenkin myös onnekkaita saatuamme kokea elämää tässä kaupungissa. Asumme hurjan kauniissa kodissa kulttuurin keskellä historiallisessa keskustassa. Turistit vaeltelevat kaduilla, jotka vievät kotiimme. Näkymät osoittavat niin vanhan kaupungin kattojen ylle kuin kauniin vehreille vuorille. Hedelmät ovat aina sesongissa ja kaupungista on löytynyt monia uusia ruokatuttavuuksia. Täällä luovuus on kukkinut ihan eri tavalla kuin koto-Suomessa ja maaginen realismi tuntunut enemmän kuin kirjagenreltä. Espanjan opinnot ja paikallistuntemus ovat siirtyneet harppauksin eteenpäin taxikuskien kanssa vietettyjen juttutuokioiden seurassa. Me kaksi olemme saaneet keskittyä suhteeseen ja toisiimme kaupungissa, jossa meillä on vain toisemme.

Elämä on ollut täällä hyvää ja huonoa niin kuin kaikkialla, sillä yhtä täydellistä paikkaa ei ole. Mitä useammassa maassa asuu sitä vaikeammalta tuntuu ajatus siitä, että löytäisi sen yhden ja ainoan kotinsa jostakin. Jotakin jää aina ikävöimään oli missä vaan. Tämän ajan tärkein tarkoitus onkin ehkä ollut osoittaa se, mitä asioita itse elämässä eniten arvostaa.  Niiden asioiden pohjalta aika Bogotassa on ollut meille ihana kokemus, mutta ei pysyvä koti.

P.S. Pitää myös muistaa, että Kolumbia on valtava ja monipuolinen maa ja Bogota vain yksi osa sitä. Yksi Bogotan parhaita puolia onkin pääsy Kolumbian muihin, järjettömän upeisiin paikkoihin.