Maailma, ohoi!

Ohoi, blogini nimi on muuttunut! Vaikka tarina edellisen nimen takana olikin tärkeä eikä blogini sisältö ole muuttumassa, koin nimen hieman pitkänä ja hankalana suomenkieliselle blogilleni. Ajattelin myös, että nimeä olisi hyvä vaihtaa nyt, kun lukijakunta ei ole vielä kovin suuri. Nykyisin blogi on siis nimeltään 'Maailma, ohoi!' ja kuvastaa rakkauttani mereen ja huuteluitani maailmalle aiheesta kuin aiheesta.

Halusin palata tämänpäiväiseen postaukseen alunperin myöhemmin, tehtyäni ensin muutaman neutraalin reissupostauksen, mutta koska vaalit lähestyvät on aika kortilla ja postaan jo nyt. 

Kuten monet muut, olen viime aikoina huolestunut ympäristön tilasta. Tämän vuoksi haluan lukea asiasta, haluan jakaa muille tietoa asiasta ja olen iloinen, että asian ympärillä on globaalia kohinaa. Samaan aikaan toimin kuitenkin ympäristölle haitallisesti. En ole missään nimessä täydellinen monessakaan aspektissa ja toimintani on luultavasti vain pahentunut muutettuani Kolumbiaan: tuotamme täällä aivan liikaa muoviroskaa, sillä moni asia on pakattu muoviin, kierrätys on vaikeaa, sillä kaikki viedään kuitenkin samaan paikkaan, ja Suomessa helpot lihan sijaan valittavat vegaanit vaihtoehdot loistaa täällä poissaolollaan. Nämä ovat kuitenkin asioita, joiden parissa kehityn jatkuvasti ja joiden eteen olen jatkuvasti tehnyt muutoksia. Pahinta onkin tämänhetkisten tietojen mukaan lentämiseni.

Tämä onkin itselleni suurin haaste, sillä RAKASTAN matkustamista. En rakasta sitä vain siksi, että pääsen arkea pakoon kaukolomalle vaan siksi, että se on tuonut mukanaan lähes kaiken, mitä elämässäni rakastan. Matkustamisen vuoksi olen löytänyt itseni, urani ja aviomieheni. Sen vuoksi olen oppinut maailmasta, ihmisistä ja ympäristöstä, sekä alkanut välittämään niistä. Matkustamisen kautta olen omaksunut sen mikä ei koulusta, kirjoista tai elokuvista tarttunut päähäni. Saanut sen omakohtaisen kosketuksen oppimaani, joka on saanut minut välittämään asiasta enemmän kuin uutiset, joiden surullisina toistuviin tarinoihin turtuu. Itse menemällä ovat silmäni avautuneet ihmisyydelle stereotypioiden tai yksipuolisen mediakuvan takana.

Olen kuullut sanonnan ”saaduista eduista on vaikea luopua” ja omalla kohdallani se on täysin totta. Tuntuisi vaikealta päästää irti jostakin, joka on tehnyt minusta minut. Löysin matkustamisen vasta hieman myöhemmällä iällä ja sitä on rajoittanut läpi näiden vuosien niin aika, raha kuin mahdollisuudetkin. Samaan aikaan se on tuonut elämääni niin sanoinkuvaamattoman paljon, etten tiedä mitä tekisin ja missä olisin ilman sitä. Toisaalta se on juuri matkustaminen, jonka kautta olen nähnyt ympäristömme tilan ja ymmärtänyt ilmastonmuutoksen vaikutukset tähän maailmaan ja meihin kaikkiin, mutta erityisesti haavoittuvimpiin yhteisöihimme. Juuri matkailun kautta on myös luontosuhteeni vihdoin vahvistunut jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä luonnon lailla kukoistavaan rakkauteen ja sitä kautta tuskaan ja tietoisuuteen ihmisten luonnolle aiheuttamasta pahasta.

Omalla kohdallani ainoa ratkaisu on pyrkiä toimimaan paremmin. En koe pystyväni luopumaan matkustamisesta täysin. En siksi, että asun kaukana läheisistäni enkä halua eroon heistä. En myöskään siksi, että matkustamisesta on kasvanut niin tärkeä osa kaikkea sitä mitä olen ja rakastan. Suunnitelmanani onkin jatkaa matkailua, mutta:

• Pyrkiä lisäämään maata pitkin matkailua ja vähentämään erityisesti turhaa lentelyä 
• Panostaa pitkiin opettavaisiin reissuihin lyhyiden hupimatkojen sijaan – toisin sanoen kerätä kokemuksia ennemmin kuin käytyjä maita
• Olla ottamatta paineita nähdä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti ja sen sijaan nauttia laadusta määrän sijaan
• Ottaa selvää ympäristöystävällisistä tai vastaavasti ympäristölle vahingollisista tavoista olla, elää ja kuluttaa matkakohteessani

Toivon, että jokainen meistä herää tähän maailman tilaan ja tekee parhaansa sen hyvinvoinnin eteen. Koen, että tässä tilanteissa tärkeämpää on jokaisen tehdä edes jotakin, kuin suurimman osan olla tekemättä mitään. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että teen parhaani muuttaakseni tapojani ympäristölle suotuisammaksi ja samaan aikaan pyrin joka päivä parantamaan parastani. Toivon myös, ettei taistelu ilmastonmuutosta vastaan jää vain yksittäisten epätäydellisten ihmisten valintojen ja parhaansa tekemisen varaan, vaan toteutuu myös muuttamalla isompia rakenteita. Sen voi yksittäinen ihminen tehdä parhaiten esimerkiksi äänestämällä tulevissa vaaleissa! #Ilmastovaalit

Reissurakkautta

Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Maailmasta ei löydy montaa ihmisyyttä vavisuttelevampaa asiaa, kuin rakkaus. Välillä tuntuukin, että joka tarinan sivujuonteena joku aina rakastuu. Niin kävi myös tässä tarinassa.

Kuten viime kirjoituksessa kerroin olin sooloreissulla matkalla Meksikosta Kolumbiaan Väli-Amerikan kautta. Olin pienten vaikeuksien kautta päässyt hyvään mielentilaan ja valmis valloittamaan maailmaa oman elämäni sankarittarena, yksin. Usein kun sitä jotakin oikein päättää, tapahtuu kuitenkin päinvastaista.

Ollessani vielä matkani alkupuolella Meksikossa sain kaveriltani yhteystiedot hänen El Salvadorilaiselle tutulleen, jotta voisin kysellä vinkkejä matkan varrelle. Kuten kerrottua suunnittelin matkaani päivä kerrallaan, mutta jostakin syystä päätin ottaa yhteyttä tähän herraan nimeltä Jose jo monta kuukautta ennen, kuin olin saapumassa El Salvadoriin. Aluksi kyselin matkavinkkejä kuten asiaan kuului, mutta Jose ei ollut kovin vakuuttava lähettiläs maalleen. Vakuuttavaa oli sen sijaan hänen yltiöpäinen ystävällisyytensä ja sarkastinen sanailumme, joka otti heti tuulta alleen.

Matkavinkit jäivät pian unholaan, kun keskustelumme aaltoili laidasta toiseen. Päivät, viikot ja kuukaudet vierivät samalla, kun itse jatkoin matkaani pitkin Meksikoa lähemmäs ja lähemmäs El Salvadoria. Ihastusta oli ilmassa, mutta pessimistisenä suomalaisena en kuitenkaan halunnut tehdä asiasta vielä numeroa. Siitä huolimatta kerroin toki kavereilleni, että jos tämä Jose nyt sattuisi olemaan yhtä ihana kasvotusten kuin puhelimessa olisi se ehkä mentävä naimisiin sen kanssa joku päivä. Ei paineita.

Ajan kuluessa ja keskustelun virratessa päädyimme lopulta siihen, että treffaisimme ennen kuin olisin edes saapunut El Salvadoriin. Päätimme, että tapaisimme jo Guatemalassa Atitlan järvellä ja vuokrasimme viikonlopuksi airbnb:n venematkan päästä muusta asutuksesta. Huomautettakoon, että emme tässä vaiheessa olleet tosiaan tavanneet, puhuneet tai edes videochattailleet, vaan olimme hoitaneet kaiken kommunikaation kirjoittaen. Käytimme kaiken energian pohtiessamme, kuinka meillä mahdollisesti klikkaisi tuon viikonlopun aikana, mutta unohdimme pohtia mahdollisuutta tulla murhatuksi ja heivatuksi järven pohjaan toisen toimesta. En siis ihan satasella suosittele kyseistä treffimuotoa tinder matchien kanssa, meitä sentään huojensi yksi luottoa lisäävä yhteinen ystävä.

Treffipäivä koitti lopulta ja olin täysin hermoromahduksen partaalla jännityksen vuoksi. Kädet hikosivat ja kävelin ympyrää hostellissani, kunnes Jose ilmoitti olevansa majapaikkani ulkopuolella. Astuin ulos ja mittailimme toisiamme, kunnes jännitys pian suli, ja vierellä oli se tuttu tyyppi, johon olin tutustunut jo kuukausien ajan. Se tyyppi, jonka huumori oli ärsyttävän lähellä omaa ja joka työskenteli ison yrityksen toimistossa kauluspaita päällä, mutta oli varustettu lievän anarkistisella sielulla. Hän, kenen mitä kultaisin luonne pilkahteli ruskean parran ja tuikkivien silmien takaa. 

Suuntasimme viikonlopun viettoon, kuluttaen aikaamme syöden, juoden ja retkeillen, sekä saaden viimeisen silauksen sille tunteelle, että jotakin erityistä oli tapahtumassa. Olimme molemmat yhtä kliseisen onnellisia ja keksimme kohtaamiselle sanankin: serendipity. Sitä voisi kuvata onnekkaana sattumana löytää jotakin mahtavaa, jota ei ole osannut edes etsiä. Kliseistä tai ei, me koimme löytäneemme sielunkumppanit, vähän niin kuin ne kaksi jykevänä toisensa vierellä seisovaa tulivuorta järven toiselle puolen. 

Villassa Jose kokkaili meille palanutta paahtoleipää ja levähtäneitä uppomunia Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin duetoidessa taustalla. Terrassilla istuimme sylikkäin katselemassa kun sade ropisi yhdelle maailman kauneimmaksi tituleeratulle järvelle. Siellä rauha saapui maailmanpäälle tai ainakin meidän sydämiimme ja se on juurikin rauha mikä on vienyt meitä eteenpäin ja auttanut jaksamaan läpi suhteen mikä on vietetty suurilta osin fyysisesti erossa.

Tämä kaikki tapahtui muutama vuosi sitten, mutta spoiler alert: tarinalla on onnellinen loppu. Etävuosien jälkeen päädyimme viettämään ilon ja rakkauden täytteisiä häitä Espanjassa ja lopulta myös asuttamaan tätä yhteistä kotia Kolumbiassa.

Aion tehdä vielä erikseen postauksia etäsuhteessa elämisestä, häistä ulkomailla ja muutosta Kolumbiaan. Nyt on kuitenkin aika jättää menneet hetkeksi sikseen ja kirjoittaa myös nykyhetkestä. Seuraavaksi siis tiedossa reissupostauksia ja muita aatoksia maailman tolasta.

Katsaus menneeseen

Vaikka suurin osa lukijakunnastani onkin varmasti tuttujani ja perillä liikkeistäni, ajattelin että olisi hyvä saattaa pikakelauksella myös muut ajan tasalle siihen mitä tapahtui kahdeksan vuotta sitten olleen Kenian matkani ja tämän hetken välissä. 

Kuten viimeksi kävi ilmi oli matkakuume istutettu minuun pysyvästi Kenian reissulla. Niin tosin oli myös opiskelukuume, joka tarkoitti sitä, että koko nämä kahdeksan vuotta olen opiskellut lähes täysipäiväisesti. Se on luonnollisesti asettanut rajoitteensa matkusteluuni niin ajan kuin rahan puolesta. Ensimmäisen harjoitteluni jälkeen kylläkin hoksasin omaan makuuni parhaan tavan kansainvälistyä – kansainväliset harjoittelut. Sillä tavalla voi lähteä maailmalle useaksi kuukaudeksi, saada kosketusta paikalliseen arkielämään työharjoittelun kautta ja lisäksi hyötyä niin rahallisesta kuin logistisestakin tuesta opinahjoltaan. Kansainvälisiä työharjoitteluita hyödyntämällä pääsin itse asumaan vielä toistamiseenkin Keniassa sekä myöhemmin El Salvadorissa. Lisäksi olen hankkinut kansainvälisiä kokemuksia opiskelemalla maisteriopintoni ulkomailla, viettäen kaksi vuotta naapurimaassamme Ruotsissa opiskellen sosiaalityön ja ihmisoikeuksien maisteriohjelmassa. Näitä sekä edellisten opintojeni oppeja haluankin heijastella myös matkailuun ja erityisesti kansainvälistymiseen, joka ei aina ole täysin ongelmatonta. 

Pidempien ulkomailla oleskeluiden lisäksi olen toki matkustellut jonkin verran myös Euroopan eri maissa, mutta matkaillessani laitan pääasiassa laadun määrän edelle ja matkustan mieluummin hitaasti ja varmasti kuin juosten kohteesta toiseen minuuttiaikataulun mukaan. Itselleni olen asettanut tavoitteeksi nähdä 30 maata ennen kuin täytän 30, mutta jos ei se toteudu vaivaa sillä päätäni. En halua tehdä matkustamisesta suorittamista, eikä se ympäriinsä lentelykään vain numeroiden kasvattamisen vuoksi ole kovin ympäristöystävällistä tai järkevää. Välillä Instagramin pyörteissä saattaa tuntua siltä, ettei ole nähnyt mitään verrattuna niihin reissailijoihin, joilla on vaikka yli sata maata käytynä. Silloin pitää muistaa, että tämä on oma matkani ja tallailen sitä itselle sopivaan tyyliin. Monella ei ole tahdosta riippumatta mahdollisuutta matkustaa lainkaan asuinmaansa ulkopuolelle, joten pitää myös muistaa olla kiitollinen omista mahdollisuuksistaan.

Etanana matkustelun esimerkki olikin ensimmäinen virallinen reppureissuni, jolle lähdin vuonna 2016. Olin juuri valmistunut silloisista sosionomiopinnoistani ja halusin tauon kaikesta. Jätin siis viihtyisän työpaikkani ja asuntoni Suomessa ja päätin lähteä yksin reppu selässä Latinalaiseen Amerikkaan. Suunnitelmani oli matkata Meksikosta Kolumbiaan, mutta päättää päivän agenda päivä kerrallaan. Matkaa tein hitaasti mutta varmasti kierrellen läpi myös Kuuban ja Väli-Amerikan. Pääkulkuvälineeni toimi bussi ja majapaikkanani hostelli. Meksiko oli maista suosikkini, jossa vietinkin useamman kuukauden. Isossa maassa oli kaikkea kauniista kaupungeista mykistyttävään luontoon, eikä ruuassakaan ollut valittamista. 

Meksikossa reppureissuni alussa vietin niin parhaimpia kuin huonoimpiakin hetkiäni. Nautin kovasti yksinolon vapaudesta mutta matkan alku oli yllättävän rankka. Olen aina viihtynyt omassa seurassani, mutta nyt tunsin olevani todella yksin ajatusteni kanssa. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja tulla vastatusten omien tunteidensa kanssa ja mikäpä parempi paikka tuulettaa tuumiaan kuin killuessa turkoosina hohtavassa merivedessä auringon alla. Vaikeuksien kautta sitä vahvistuu ja matkailu onkin itselleni ensisijassa oppimiskokemus. Tuolla matkalla opin paljon itsestäni ja tärkeimpänä oppina oli se, että vaikka on aina hyvä pyrkiä kehittymään on myös yhtä tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Sen huomaamisella oli parantava vaikutus, ja minulle onkin tarpeellista olla itse se oman elämäni sankari. Jälkikäteen on sitten helppo huomata, kuinka juuri itseään  rakastamalla ja kunnoittamalla osaa vaatia kunnioitusta myös muilta. Se jos jokin luo tilaa onnellisille kohtaamisille myös maailmalla.

Onnellisista kohtaamisista puheenollen alkaa jo täällä olonikin pääsyy lipua mukaan tarinaan. Matkan varrelta löytyi jotakin, joka saattoi minut tänne Kolumbiaan asti, asumaan puulattiaiseen asuntoon vuorten juurelle. Siitä kerron kuitenkin lisää vasta ensi kerralla!

She took the midnight train goin' anywhere

Vietin lapsuuteni tutuissa ympyröissä, asuen suurimman osan tähänastisesta elämästäni pienehkössä kunnassa Tampereen vierustalla. Tutkimusretket suuntautuivat kauimmillaan Ruotsin satamaan, jota sitäkin katseltiin vain hytin ikkunasta. Täysi-ikäistyttyäni maailmani avartui, kun siirryin opiskelemaan toiseen piskuiseen kuntaan, jossa kipinä nähdä maailmaa Suomea pidemmältä viimein leimahti realistiseksi mahdollisuudeksi. Huomasin, että opinnoissani oli mahdollista suorittaa kansainvälinen työharjoittelu ja kerroin opettajalleni haluavani lähteä mahdollisimman kauas, vähintään Euroopan ulkopuolelle. Hetken selvittelyn jälkeen suunnakseni muodostui Kenian pääkaupunki Nairobi ja vaikka jouduin varmistamaan kartasta, minne tarkalleen olin menossa (matkailun myötä on onneksi myös maantietouteni parantunut) puhkuin intoa nähdä vihdoin maailmaa.

Olin tuolloin 21-vuotias ja ensimmäisen ulkomaanmatkani äärellä. Tämä kolme kuukautta kestänyt matka on yhä kahdeksan vuotta myöhemmin mielessäni elämäni suuntaa määrittävänä tekijänä. Muistan edelleen hetken, jolloin aivan matkani alussa istuin yksin matatussa (paikallinen minibussi) vieraassa kaupungissa, maassa ja maanosassa. Olin valinnut paikan ikkunan ääreltä ja Nairobin maisemien vilahdellessa ohitseni kuulin, kun tuttu kappale alkoi soimaan bussin radiossa.

”Just a small-town girl

Livin’ in a lonely world

She took the midnight train goin’ anywhere”

Vaikka matkasinkin bussilla junan sijaan, saivat sanat hetkessä uuden merkityksen ja hetki paloi ikuisesti muistoihini. Siinä hetkessä olin yksin ja pienenä suuressa maailmassa, mutta samalla jonkun uuden äärellä - uuden, joka kantaa yhä kaikki nämä vuodet myöhemmin.  Tästä hetkestä muodostui myös tämän blogini nimi, jonka aloittamiseen löytyy neljä syytä:

•         Halusin väylän, jossa purkaa tuntojani eri aihepiireistä
•         Halusin kerätä kokemuksiani talteen
•         Halusin mahdollisuuden kannustaa muita omien kokemuksieni kautta
•         Halusin kirjoittaa suomeksi pitääkseni yllä kielitaitoani sekä jakaakseni kuulumisiani Suomeen

Tässä blogissa haluan kertoa matkoistani, pohdiskellen myös matkailun eettisiä ulottuvuuksia. Samalla haluan tarinoida Kolumbian kodistani käsin ulkosuomalaisuudesta ja elämästä ylipäätään sen monine ulottuvuuksineen. Pyrin siihen, että tämä blogi on kokoelma hetkiä juuri omasta matkastani tässä maailmassa. Jos tulee lokeroitua, lokeroisin tämän siis matkablogiksi, mutta laajentaisin ”matka”-sanan käsittelemään niin fyysisiä matkoja paikasta toiseen, kuin matkaa omaksi itsekseni ja osaksi tätä globaalia yhteisöä. Luvassa on siis ainutlaatuinen paketti matkailusta ja sen etiikasta sekä ulkosuomalaisuudesta niin päivittäisen elämän, kuin yhteiskunnallistenkin näkökulmien kautta.

Toivottavasti pysyt mukana!